Tabu

Olen seurannut Lapsenkengissä- blogia jonkin aikaa. Luin uusinta Meidän perhe- lehteä ja huomasin "tutut" kasvot lehden sivuilla. Laura kertoo rohkean avoimesti omasta väsymyksestään, vähän liian tiukasta otteesta lapsen käsivarresta ja riuskaotteisesta pukemisesta. Laura kertoo, että "oli todella vaikea myöntää, että olen kaukana täydellisyydestä ja mokannut näin pahasti". 


Äidin väsymys yhdistettynä lapsen hoitamiseen yksin ei ole helppoa. Vaikka ei olisi väsynytkään, lapsen hoitaminen yksin  ei ole siltikään helppoa. Lapsen hoitaminen ei ole helppoa parisuhteessakaan. On vaikea puhua tunteista, joista ei puhuta. Ei hiekkalaatikolla, ei perhekerhoissa eikä välttämättä edes ystävien kanssa. On vaikea puhua jostain, joka on tabu. Kiellettyä ja vaiettua, sellaista josta ollaan hiljaa ja puhutaan vasta sitten, kun ollaan niin pohjalla, että ei ole enää muuta vaihtoehtoa.

Ennen äidiksi tuloa tiesin lastenkasvatuksesta ja -hoitamisesta paljon. Olin opiskellut, lukenut, katsonut supernannyt ja hoitanut tuttujen lapsia. Ja silti en tiennyt, mitä aggressioita oman lapsen kiukku ja uhma voi minussa aiheuttaa. Ennen lasta en ollut koskaan joutunut vihastumaan ja menettämään malttiani. Olin voinut vähän närkästyä vaikka jostain yhteiskunnallisesta tai poliittisesta asiasta, mutta vihastunut ja suuttunut, en koskaan. Siinä sitten opettelimme rinnan lapseni kanssa mielen malttia ja hallintaa, ja sitä, että tinttaroimalla ei tahtoaan saa läpi, ei kumpikaan meistä. Pahinta mitä tein, oli se, kun heitin suutuspäissäni avaimet seinään, huudon säestämänä. Pari vuotias uhmis katsoi vieressä, että mikäs äidille tuli. Lopulta selviydyin avautumalla neuvolan tsykoloogille muutamasti ja hyväksymällä sen tosiasian, että en olekaan niin viilipytty ja tunteensa hallinnassa pitävä äiti kuin luulin olevani.

Jäikö lapselleni traumoja äidin avainepisodista? En usko. Mutta äidille jäi epätäydellisen äidin trauma. Aina puhutaan siitä, mitä traumoja kukin on lapsuudestaan saanut. Ennemmin voitaisiin puhua siitä, minkä trauman äitiys jättää naiseen.

Uhmat ovat enimmäkseen menneitä, mutta oli aikoja, jolloin poju tuli äidin makuuhuoneen ovelle kysymään joko äiti on rauhoittunut. Kun tunsin, että alkaa kuppi tulla täyteen, poistuin tilanteesta, heittäydyin pitkäkseni sängylle ja hengittelin syvään muutaman kerran. Ja yks kaks me molemmat olimme rauhoittuneet. Se on sitä aggression hallintaa se!


Ps. Haluan lopuksi vielä korostaa, (ennen kuin joku uhkaa lastensuojelulla) että aggressiolla tarkoitan Wikipedian sanoin seuraavaa: Aggressio on tunne ja taipumus ja eri asia kuin väkivalta. Ja siis huomio, en ole taipuvainen aggressioon!! Mutta olin taipuvainen menemään mukaan lapsen aggressioon, kunnes opin pitämään omat tunteeni erillään lapsen raivoamisesta. Ei mennyt supernannyjen katsominen sitten kuitenkaan ihan hukkaan.