sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Tapahtui eräänä päivänä

Syksy on mennyt huimaa vauhtia. Perhe, työ ja opinnot pitävät niin kiireisinä, että aika tuntuu valuvan käsistä ja viikot vain vilahtelevat ohi. Ensimmäiset opintopisteet ovat kasassa ja marraskuusta on tulossa työntäyteinen opiskelurintamalla. Arki sujuu yllättävän hyvin, kunhan mitään yllättävää ei ilmaannu sekoittamaan suunnitelmia.

Parisen viikkoa sitten olin niin kovassa flunssassa, että olin neljä päivää poissa työstä. Vein aamulla poikasen päiväkotiin, palasin kotiin nukkumaan ja hain poikasen takaisin iltapäivällä. Illat menivät sohvalla koomassa maaten. Tästä sairastelusta seurasi se, että jouduin perumaan muutaman opintoihin liittyvän vierailukäynnin. Seuraavalla viikolla palasin työhön, järjestelin virkavapaita uudelleen ja sovin uudelleen niitä vierailukäyntejä.

Sitten eräänä aamuna lampsimme iloisin mielin autotallille. Poikanen oli tukevasti vöissä ja yritin käynnistää autoa. Mitään ei tapahtunut. Yritin uudelleen. Mitään ei tapahtunut. Tästä seurasi se, että ihana työkaverini lähti työpaikalta hakemaan meitä, kuskasi meidät päiväkotiin (ja sillä aikaa kun vein poikasen sisälle, hän haki meille lähikaupasta PepsiMaxit ja suklaat) ja lopulta työhön. Ja lupasi vielä lainata autoaan, jotta pääsen sinne opintoihin liittyvälle vierailulle. Iltapäivällä hän ajoi takaisin päiväkodille (jossa kuulin päiväkodin tätien pedagogisista "oivalluksista", joiden takia pahoitin mieleni, en nukkunut kahteen yöhön ja joiden takia jouduin puuttumaan heidän työhönsä ja pääsin itse "mukavien äitien listalle", sellaisten äitien listalle, joille hoitaja yrittää hymyillä, mutta saa aikaiseksi vain irvistyksen) ja vei meidät kotiin. Mikä ihana ystävä!

Illalla oli ainoa harrastus, jossa käyn kerran kuukaudessa. Lapsenvahdilta tulee tämän tapahtumarikkaan päivän jälkeen kaksi tuntia ennen iltamenoa tekstari, jossa hän ilmoittaa ettei jaksa tulla, kun on vähän nuhaa ja päätäkin särkee. Tiedän, ihmiset sairastuvat, eikä sille voi mitään. Mutta totaaliyhärille, joka on ollut juuri viikon kuumeessa, on turha puhua mitään jaksamisesta. (Toinen mistä totaaliyhärille ei kannata koskaan sanoa, on nämä muutaman päivän tai viikon yhärinä olot, kun mies/puoliso on reissussa. Sanon nykyään siihen, että puhu yksinhuoltajuudesta vasta sitten, kun elät sen ajan ilman puolison tuloja ja kuvittelet, että tilanne jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.) No, sitten tajuan, että en olisi sinne iltamenooni päässytkään, kun ei minulla ole toimivaa autoa. Hengittelen syvään ja yritän olla kaatamatta koko päivän lastia poikasen niskaan. Ja mitä sitten tapahtuukaan? Vanhempani ja sukulaiseni ajavat meille, autoon on vaihdettu uusi akku hetkessä, he jäävät hoitamaan poikasta ja minä pääseen ainoaan, niin tärkeään harrastukseeni!

Illalla lapsevahti soittaa ja pahoittelee harmissaan tapahtunutta.

Seuraavana päivänä työkaverini sanoo minulle, että tiedätkö kuinka onnekas olet.

Kyllä minä tiedän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti