Onnen tunti

Sain ystävältäni lahjaksi Anna-Leena Härkösen Onnen tunnin. Olin säästellyt Onnen tuntia hetkeen, jolloin voin lukea sitä rauhassa. Menneen muuttorumban aikana kannoin kirjaa kassissani, jotta kukaan ei vahingossa pakkaisi sitä ties minne purkamistaan odottavien laatikoiden ankeaan pinoon. No, eipä siinä muuton alla ja aikana oikein ollut sellaista siestaa, että olisi lukemaan joutanut! Härkösen kirjat kun on yleensä lukaistava samoin tein viimeiseen sivuun saakka, joten tilanne vaati siis kiireettömän ja ohjelmattoman viikonlopun. Ja sellainen tuli kuin tilauksesta toipuessani flunssasta viime viikonloppuna. 

Onnen tunnissa Tuula ja Harri ryhtyvät sijaisvanhemmiksi. Härkönen kirjoittaa aiemmista kirjoista tutulla tyylillään, jotenkin niin osuvan purevasti, että naurattaa, vaikka aihe onkin vaikea ja kaikkea muuta kuin heppoinen.

Adoptioäitinä sijaisvanhemmuus tulee lähelle, vaikka samasta asiasta ei kyse olekaan. Erityisesti arvostan Härkösen otetta kirjoittaa myös niistä vanhemmuuden vähemmän päivänvaloa kestävistä tunteista, niistä jutuista, joita ei hiekkalaatikoiden reunoilla tai perhekahviloissa jutustella. Onnen tunti tavoittaa minusta myös hyvin niitä tuntoja, ajatuksia ja havaintoja molemminpuolisen kiintymyssuhteen rakentumisesta askel askeleelta.

Onnen tunteja on ollut meidänkin pienessä perheessä. Pihahommia, omenapaistosta ja kanttarellipastaa, lastenkonserttia ja pienen pojan "kouluhommia" Puuha Peten tehtäväkirjan parissa. Ihanaa arkea.