Ensimmäisen kerran kuulin sen vilpittömän kysymyksen, jota olen vähän pelännytkin. En ole itseni vuoksi pelännyt, vaan poikani, että mitä poikani ajattelee ja miltä hänestä tuntuu. Ystäväni lapsi kysyi miksi poikani oikea äiti on antanut lapsensa pois.
Yritin kuulostaa huolettoman reippaalta ja kertoa, että minä olen oikea äiti. Että pojallani on kaksi äitiä, tuosta toisesta äidistä poikani on syntynyt ja minä, oikea äiti, pidän huolta, hoivaan ja rakastan. Ja että se toinenkin äiti rakastaa, mutta ei ole voinut elämäntilanteensa takia lasta pitää luonaan. Että tuo toinen äiti on antanut minulle suurimman lahjan mitä antaa voi.
Ja mitä oma poikani tähän kommentoikaan! Juttu meni suurinpiirtein näin: " ...ja ajatelkaa, että muuten en olisi saanut äidikseni sinua ja sinä et olisi saanut omaksesi minua."
Pieni lapsi ei tiedä termejä eikä siksi puhu biologisista vanhemmista, (adoptio)äidistä tai synnyttäjä-äidistä. Eikä pieni lapsi tarkoita, että adoptioäiti olisi väärä äiti, vaikka ei olekaan synnyttänyt.
Mitä mahtaa adoptiolasten ajatuksissa liikkua, kun puhutaan oikeista äideistä. Mitä mahtaa synnyttäjä-äidin mielessä liikkua, kun hän ajattelee synnnyttämäänsä lastaan. Mitä äiti mahtaa ajatella, kun ajattelee omaa poikaansa kaikkien niiden kysymysten ja olettamusten äärellä, joihin olen hänet saattanut adoption kautta. Ajattelen, että kyllä hän pärjää, minun pieni sanavalmis poikani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti